Pilvipolun surukulkue

Ostin kuvan taulun 1990-luvun puolessa välissä Kontiolahden kirjaston taidenäyttelystä, koska se kosketti minua ja kuvasi jollain tavalla omaa elämääni. Tänään tunnen vielä vahvemmin olevani kuvan nainen, joka tietää, mikä on raskasta mikä keveää. Kuvan on maalannut puulle petroskoilainen naistaiteilija. Valitettavasti nimi on hukassa.

Silva, Tsahpi ja Pipari juoksevat edelläni. Niiden jäljessä minun on helppo löytää polun uoma Katajarinteelle pakkasenkeveän lumen alta. Tammikuun ensimmäisenä lauantaina kaamos kiirehtää. Taivaan tummuessa lumi muuttuu valoksi.

Palattuani kotiin menen Riinan ja pentujen huoneeseen. Otan lasihyllystä valkean, pienellä hopeakukalla koristellun pahvilaatikon ja sitten vielä toisen, vähän painavamman. Avaan laatikoissa olevat ruskeat paperipussit. Niissä on harmaata, kuivaa tuhkaa.

Jaloissani pyörivät pikkucugut haistavat uteliaina pusseja. Sanon pennuille: kasvakaa yhtä viisaiksi koiriksi kuin olivat Irene ja Lilli.

Pepen ja Cikkin kanssa lähden uudelleen kulkemaan tallattua polkua kotimetsään. Ensimmäisten puiden kohdalla alan hiljalleen ripotella Irenen tuhkaa polun reunaan. Kun pussi on tyhjä, jatkan Lillin pussin tyhjentämisellä. Pepe juoksee jostain taakseni ja astelee hetken verkkaan perässäni, kun sen emon tuhka valuu valkealle lumelle.

On kulunut vuosi Irenen kuolemasta. Irenen ja puoli vuotta myöhemmin kuolleen Lillin tuhkat odottivat lasihyllyllä sopivaa hetkeä viimeisille hyvästeillemme. Kevään ja kesän aikana koiraharrastus toi niin paljon pahaa mieltä, ettei mieleni rauhoittunut lohduttavaan suruun. Mutta nyt sydämeni on surusta täysi ja jotain on päästettävä menemään.

Ystävät, älkää huolestuko. Huovutettu sydämeni kyllä kestää.

Aikanaan vedeksi sulanut lumi huuhtoo Pilvipolun surureunuksen mukaansa iloisen kevätpuron pyörteisiin.

Haikein mielin jätän hyvästit haaveelleni kodista korkealla vaaralla metsien keskellä. Mutta niinkuin Ilpo Tiihonen sanoo runossaan Nova: aina ehtii aloittaa.

Muutan helmikuun alusta Kontioniemeen yhdessä poikineni Tanelin ja Aatoksen ja koirieni Silvan, Tsahpin ja Piparin kanssa. Kotimme on pieni kolmio vanhassa kerrostalossa entisen Kontioniemen sairaalan alueella ihan omassa rauhassa, koska talossa vain 5 ihmistä meidän lisäksemme ja ensimmäinen kerros huoltotiloina ja kyläkerhon käytössä. Luontaisetuihin kuuluu Höytiäisen eteläranta parinsadan metrin päässä ja hyvät lenkkimaastot. Kulkuyhteydet ovat myös erinomaiset, bussit tunnin välein Joensuuhun ja Kontiolahden kirkolle aina iltamyöhään asti. Mielenkiinnolla odotan tutustumista uuteen vireään kyläympäristöön, jossa on kehittymässä monenlaista toimintaan hoitokodeista elokuvakylään. Pilvipolun kennelin kasvatustoiminta tulee jatkumaan pienimuotoisena harvakseltaan aina kun pentujen hoitaminen sopii aikatauluun. Uskon, että saan käyttää osaa odottamassa olevista sijoitusnartuistani vanhempana kuin aiemmin sovimme. Reilun kahden vuoden kuluttua jään eläkkeelle ja silloin on taas uusien päätösten aika.

Uusi koti, meidän keittiön ikkuna ylhäällä vasemmalla.

Kiitän kaikkia ystäviäni, tuttujani ja jopa tuntemattomia lämpimistä viesteistä, keskusteluista, viisaista neuvoista ja avuntarjouksista suuressa, yllättävässä elämänmuutoksessani. Pidetään yhteyttä jatkossakin!

10.1.2006
Kirsti Hassinen

Nova

Pimeässä pyrstötähti
heilauttaa laahustaan,
valon pitkä kieli
pöydän pintaa koskettaa.
Jossain syntyy tähti,
sekunniksi sulaa jää.
Toinen tähti syliin
sirpaleiksi räjähtää.

Hetken veden peiliin,
ikuisiksi ajoiksi
me tehtiin kaikki
mitä täällä osattiin.
Pilvet kulki, sattui sateita
ja suhteellisuus osui
kaikkiin suhteisiin.

Heitä nyt tuuleen
tuhkanharmaat sukkasi,
kesät ylittävät
kyllä rannan aina ajallaan.
Niin hyvin tiesin,
etten ole oikea,
ja sinä tiesit,
ettei niitä olekaan.
Niin hyvin tiesin,
etten ole oikea,
ja senkin,
että aina ehtii aloittaa.

(Ilpo Tiihonen)